hihhiihiii. mulla on ihan liian hyvä päivä. juuri semmoinen joka mulla on aina ennen täydellistä romahdusta, liittyen mun itseinhoon. syön suklaata ja nauran, vaikka pitäisi varoa. kohta jokin ääni mun pääni sisällä alkaa huutaa "lopeta jo se syöminen, läski!" mutta en mä välitä, vielä.

Ohhoijjaa. Keskiviikko. Olen hokenut sitä tässä vaikka kuinka kauan, mutta se ei siltikään tunnu oikein miltään. Ei mikään päivä ikinä, paitsi perjantai, sunnuntai ja maanantai. Perjantai, koska kouluviikko on takana ja viikonloppu edessa. Sunnuntai, koska silloin on niin kamala masennus, kun pitää taas mennä kouluun. Maanantai, varsinkin aamuisin, kun joutuu tosiaan tajuamaan että kouluun taas. Miksiköhän mä selitän jotain tämmöistä. Tarkoitus sanoa oli kuitenkin kai se, ettei tällä hetkellä tunnu oikein miltään. On vaan tavallinen arkipäivä, oon tehnyt läksyjä melko kauan ja istunut koneella. Olisikohan aika jo saada jotain sisältöä enemmän tähän arkeen?

Ihmetyttää pari asiaa, liittyen kavereihin. Yksi mun tositositositositositosi hyvä ystävä, jonka kanssa juttelen ihan kaikesta, on alkanut taas koulussa käyttäytyä niinkun ei huomaisi mua. Se on tehnyt sitä ennenkin, sitten se ihmettelee olenko suuttunut sille vai mitä, jos suhtaudun vähän varautuneemmin siihen. Oon alkanut kyseenalaistaa jotakin mitä se on sanonut mulle, enkä tiedä mitä ajatella siitä. Yhtenä iltana jutellaan vaikka mistä ja se sanoo, että oon sille ehkä tärkein kaikista, tai ainakin se jolle on kaikista helpoin puhua, oon sille enemmän kun ystävä, vähän niinkun pikkusisko. Seuraavana aamuna se ei edes moikkaa kun nähdään koulussa ja jatkaa samaa rataa koko päivän, koko viikon tai jopa koko kuukauden. Sattuu henkisesti, kun yhtäkkiä oon sille kuin ilmaa. Pistää miettimään, että miten tärkeä sitten todellisuudessa olinkaan.

Joskus vuosi sitten hän joutui isoon leikkaukseen ja pelkäsi sitä ihan kamalasti etukäteen. Yhtenä päivänä sitten ihmettelin, että miksi kaikki puhuu koko ajan, että mitä sille oikein mahtaa kuulua ja laittelee viestejä ja kyselee, ne vaikutti jotenkin huolestuneilta. Erehdyin sitä sitten kysymään, vastaus tuli kuin kova isku päin kasvoja sehän oli siellä sydänleikkauksessa! kaikillehan se on siitä puhunu. mitä, etsä tienny siitä? Kaikki puolitututkin tiesi siitä. Mutta mulle ei ollut kukaan kertonut mitään. Sanomattakin kai selvää, miten pahalta se tuntui. Sen jälkeen en ole ollut oikein varma uskoako vai eikö, kun olen muka niiiiin tärkeä hänelle.

Ja sitten kaupassa eräs tyttö, jonka luulin vihaavan mua, tai vähintäänkin pitävän erityisen nolona, moikkasi. :) Olin ihmeissäni, mutta se jos mikä lämmitti mieltä.

Syön liikaa suklaata, ihan liikaa. Ei se vielä missään tunnu, mutta vähän ajan päästä kun katson peiliin, valtaa ahdistus. Miksen näytä samalta kuin muut? Yhtä laihalta ja aina niin tyylikkäältä. Liian usein mielen valtaa se tunne, etten kelpaa kellekään sen näköisenä kun olen. Haluaisin näyttää joltain muulta, pieneltä ja söpöltä, puhdas ja kirkas iho, laiha, tyylikkäitä vaatteita ja mitä väliä. En osaa hyväksyä, että todellakin olen tämmöinen kuin olen. Koska en halua olla minä. :< (tarkoitan lähinnä vain ulkonäköön ja vatteisiin liittyviä seikkoja, mutta ehkä vähän muutenkin).

Ei oikein tämä kirjoitus nyt luista. Tulee paineita kun joku kehuu, että kirjoitan hyvin.

Anna Puustjärvi - When you were young