Sunnuntai on sitten joku niin turha päivä. Kuka muka kaipaa sunnuntaita? En minä ainakaan. Tosin jos tätä päivää ei olisi, niin sitten lauantaista tulisi uusi sunnuntai jne. Aina joku päivä tuntuisi kuitenkin tältä. Eli siis taas yksi hyvä syy lisää miksi inhota sunnuntaita: siitä ei pääse ikinä eroon. Kun kuuleekin pelkän sanan sunnuntai, niin alkaa heti masentaa. En osaa pitää sunnuntaita osana viikonloppua, varsinkaan iltaa. Mielessä pyörii koko ajan jo koulu ja kaikki muu inhottava, vaikka pitäisi nauttia vielä siitä kun saa olla koko päivän kotona. Mä en vaan osaa sitä ja se on kai yks semmonen taito, joka mun täytyis opetella. Ei siitä tule mitään jos aikuisenakin on aina tämmönen olo sunnuntaisin.

Mitä mä oon tänään saanut edes tehtyä? En yhtikäs mitään tärkeää. Okei, oon tehnyt kaikki läksyt huomiselle, ollut koneella, katsonut teeveetä, pidin seuraa mummolle joka tuli kylään ja soitinpa tuossa vähän pianoakin! Eikö olekin paljon saavutettu, eh? Varsinkin verrattuna siihen, mitä haluaisin saada sunnuntaisin tehtyä. Voisin vaikka hemmotella itseäni kunnon kasvonaamioilla sun muilla, pitää oikein kauneudenhoitoillan, voisin leipoa, kirjottaa oikein pitkän merkinnän blogiin, hoitaa mun koiria, viettää monta tuntia ulkona, käydä kaverin luona, kirjastossa (jos se vaan olisi auki), pelata jotain lautapeliä ja unohtaa kaikki kouluun liittyvä. Mutta en mä ikinä saa tehtyä mitään noista, en vaan jaksa ja kertakaikkiaan pysty, kun väsyttää niin paljon. Sitä paitsi koulusta murehtimiseen kuluu paljon aikaa.

Piti käydä tänään poneilemassa, mutta enpä mennytkään. Melkein pelastettu sunnuntaipäivä. Olisin kyllä mennyt sinne, mutta kun soitin ja olisin kysynyt aikaa, niin ei kukaan vastannut. Toivottavasti ensi viikon aikana pääsisin sinne.

En ihan oikeasti halua huomenna kouluun. On niin paljon sellaisia aineita, jotka ei voisi vähempää kiinnostaa. En jaksa yrittää olla niin aktiivinen tunneilla, vaikka mun kyllä pitäisi. En halua saada mitään valituksiakaan niskaani, se olisi vielä kamalampaa. Inhoan vaan niin paljon niitä opettajia, jotka jaksaa vaan koko ajan valittaa siitä ja olla muutenkin niin nipoja. Minkä mä sille voin että oon niin ujo. Sitten kun silloin tällöin rohkaistun ja viittaan ja vastaan, niin opettajat ei viitsi sanoa mitään kehun tapaistakaan. Edes yhtä pientä sanaa, kuin vaikkapa hyvä. Ja se tuntuu niin pahalta. Ne kun ei edes tajua, että tekee mulle niin hirveän olon sillä valittamisellaan, miksi kukaan ei ymmärrä miltä se tuntuu. Sillä hetkellä vaan tuntuu, että ei halua muuta kuin juosta itku kurkussa kotiin. Mutta kyllä se siitä, mä alan lukea läksyt ekstra hyvin ja mä viittaan. Jokaikisellä tunnilla, niin niiden ei tarvitse enää huomautella ja valittaa.

Tuntuu vaan niin hirveältä, nyt kun aloin tarkemmin ajattelemaan.

Hilary Duff - Someone's watching over me