Olenpa viimeinkin parantunut ihan kokonaan! Ei se kipeänä olokaan nyt niin kamalaa ollut, kun suurimmaksi osaksi oli vain pientä lämpöä päivisin, niin että oli vain ihanaa jäädä nukkumaan kotiin. Heräsin kyllä aina aikaisin, koska en tykkää yhtään herätä, jos kukaan muu ei ole kotona. Tulin aina peiton ja tyynyn kanssa alakertaan ennenkuin äiti lähti töihin ja veli kouluun. Olipa mukava jäädä sohvalle sitten nukkumaan ja katselemaan televisiota kun muut lähtivät kiireessä töihin ja kouluun. :'D Oli tosi kivaa.

Eilen illalla ja tänään aamulla oli vaan aika kamala olo. Enkä tarkoita nyt sellaista flunssaista kamalaa oloa, niinkuin mulla on tässä aiemmin ollut, vaan sellaista henkistä taas. Vaikka tiesin, että joudun tänään lopettamaan sen löhöämisen ja palaamaan takaisin kouluun, koska eilen ei ollut kuumetta, niin silti se oli jotenkin vaan niin hankalaa. Olisin niin kamalasti tahtonut jäädä vielä samalla tavalla muiden lähtiessä vaan makamaan sohvalle, lämpimän peiton alle. Mulle käy aina näin, vaikken sitä koskaan suostu täysin myöntämään. Aina ala-asteelta lähtien, tosin sillon mä pelkäsin kouluun menemistä, vitos ja kutos luokalla siis. Aina kun oon ollut vaikka kipeänä, niin en millään tahdo mennä enää kouluun, oon valmis keksimään vaikka mitä syitä että saisin jäädä vielä kotiin. Ahdistun kun ajattelen sitä etten enää voi jäädä, haluan koko ajan vaan enemmän ja enemmän vapaapäiviä koulusta. En osaa selittää tähän sitä tunnetta, mutta tänäänkin lähdin kävelemään kouluun, itku kurkussa. Koska en halunnut mennä sinne vielä, tuntuu etten jaksa olla siellä. Tää on se sama olo, joka mulle tulee aina myös kaikkien lomien jälkeen. Inhoan sitä, mutta en vaan voi sille mitään. Sitten oon ihan suunnattoman kateellinen, kun tänäänkin toinen kavereistani sai jäädä kuumeen takia vielä kotiin. Osa koulussakin lähti kesken kaiken pois, hyvä etten alkanut itkeä, kun tahdoin niin kovasti itsekin lähteä. Sitten siihen vaan jossain vaiheessa taas tottuu, että pitää käydä koulussa.

Olin tänään muutenkin ihan kummallinen. Aamulla ruotsin tunnilla, kun opettaja kysyi multa vaan jotain ihan pientä juttua, niin meinasin silloinkin alkaa itkeä. Ei mua mitenkään jännittänyt tai pelottanut tai mitään, ihan normaalisti vaan vastasinkin siihen, mutta sen jälkeen tuli kyyneleet silmiin, enkä saanut edes pidäteltyä niitä. Ihmettelin itsekin, että mitä se oikein oli olevinaan.

Koulussa olin muutenkin vähän pihalla taas kaikesta, yleensä tuntuu että kaikki jää junnaamaan paikoilleen, mutta nyt oltiin menty eteenpäin vaikka missä. Oon pudonnut kärryiltä ihan täysin. Hankalaa aina päästä mukaan keskenkaiken, kun kaikki muut on kuitenkin ollut koko tän ajan koulussa, kun mä oon ollu poissa. Tai siis ei ihan kaikki, mutta kuitenkin. Ainut tunti missä sain kunnolla jotain aikaiseksi ja ei ollut koko ajan sellainen olo, että haluan kotiin, oli kässä. Vaikka en onnistunut siinä hameen teossa kovin hyvin tänään, mutta ihan tarpeeksi hyvä alku se oli. Mikähän mulla nyt taas oikein on.

Selitän tännekin vielä jotain ihmeellistä. Jos olisin yhtään viisas, pyyhkisin nämä kaikki nyt pois täältä. En vaan jaksa, koska sitten pitäisi kirjoittaa uusi ja häiritsee jos pidän monen päivän tauon täältä. Toivottavasti kukaan ei lue tätä.

Asioita helpottaa hieman kuitenkin se, että toinen kaverini, joka tänään oli vielä kotona, tulee ehkäpä huomenna myös kouluun. Ei tunnu niin kamalalta lähteä kouluun taas aamulla, kun tietää ettei hänkään enää saa jäädä kotiin. Näiden tautiemme takia ei olla edes nähty viikkoon, joten senkin takia kivaa.